Lähtötasoni

Kirjoitin ylioppilaaksi viisitoista vuotta sitten. Lukioaikanakin mielessä kävi lääketieteen opiskelu, mutta haaveet kaatuivat siihen, että fysiikka ja kemia olivat inhokkejani. Halusin olla humanisti: opiskelin kieliä, psykologiaa ja uskontoa. Koska ajattelin, että en tarvitse fysiikkaa ja kemiaa mihinkään, kävin molemmista vain pakolliset kurssit, omistamatta edes kurssikirjoja ja lintsaamalla kaikki mahdolliset tunnit (silloin kursseilla sai olla tietty prosenttimäärä selvittämättömiä poissaoloja ja voitte arvata, että käytin ne kaikki…). Molemmista kursseista komeilee lukiotodistuksessa vain merkintä S, koska en halunnut niistä numeroa näkyviin laskemaan muuten hyvää keskiarvoani. Fysiikasta sain nipin napin vitosen uusintatentissä… Ei siis kovin ruusuiselta kuulosta.  

Yleisesti ottaen koulumenetykseni on ollut ihan kelvollista. Ylioppilastodistuksessani komeilee rivi LLLEMC. Laudaturit sain äidinkielestä, ruotsista ja (vanhasta) reaalista, jossa vastasin psykologian kysymyksiin. E:n sain lyhyestä saksasta, M:n lyhyestä matematiikasta ja C:n englannista. Muihin arvosanoihini olin tyytyväinen, mutta matematiikka jäi harmittamaan, sillä se jäi kahden pisteen päähän E:stä ja tein kokeessa kahdeksan tehtävän sijaan vain kuusi. 

Kun päätin hakea lääkikseen, jouduin kohtaamaan fysiikka- ja kemiamörköni. En oikeastaan ole inhonnut niitä - ajattelin, että ne ovat jotain sellaista, jota en pysty oppimaan. Matematiikasta olin kuitenkin aina tykännyt ja lukiossa tarkoitukseni olikin ensin lukea pitkä matematiikka, mutta vaihdoin sen välittömästi lyhyeen kun koulun alkaessa meitä peloteltiin arvosanojen romahtamisella. Ajattelin, että mieluummin ysi lyhyestä kuin seiska pitkästä ja päätös oli sillä selvä. Näin jälkikäteen kuulostaa kurjalta, että opiskeluani on leimannut pitkälti pelko epäonnistumisesta ja tapa kulkea sieltä, missä aita on matalin. 

Nollatasolta, ellei jopa miinuksen puolelta, siis lähdetään liikkeelle. Uskon silti, että tästäkin on mahdollisuus ponnistaa riittävän pitkälle.