Ensimmäinen tuntemus hakuprosessiin liittyen oli lähinnä
epätoivo. Olen niin vanha, että minun on PAKKO päästä opiskelemaan heti.
Olisinpa vielä parikymppinen, silloin välivuosi ei olisi katastrofi. Jos nyt
harjoittelen ahkerasti, kaikki työ meneekin hukkaan, jos en pääse sisään. Olen
valmistuessani ikivanha ja saan jäädä suoraan eläkkeelle. Jos pääsisin
opiskelemaan, kaikki muut ovat minua 15 vuotta nuorempia. Minulla ei ole varaa
maksaa asuntolainanlyhennyksiä opintotuella. Kuolen nälkään.
Puolen vuoden aikana olen oppinut päästämään näistä
ajatuksista irti: ei tässä ole mitään menetettävää. Minulla on jo tutkinto ja
vakituinen työpaikka – jos en ikinä pääsisi opiskelemaan, en jää tyhjän päälle
viettämään ”välivuosia”. Voisin hakea opiskelemaan jotain muuta
mielenkiintoista. Jos fysiikka ja kemia alkavat rullata mukavasti, niidenkin
opiskelua voisi jatkaa yliopistossa ja täydentää nykyistä tutkintoani. Tämä voi
poikia uudenlaisia työmahdollisuuksia. Jos satun pääsemään sisään, luotan että
asioilla on taipumus järjestyä. Olen oikeutettu aikuiskoulutustukeen,
asuntolainasta voi maksaa vaikka korkoja tai asunnon voi jopa myydä. Ja tuskin
olisin tiedekunnan ainut täti-ikäinen nuorison joukossa.
Uskon myös, että olen tässä kypsässä iässä paljon parempi
opiskelija kuin nuorempana. Tiedostan vahvuuteni ja heikkouteni ja olen huomattavasti pitkäjänteisempi. Näitä ominaisuuksia tarvitaan varmasti sekä pääsykoeprosessissa että itse opiskelussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti