Miten tähän on tultu?

Ikää 30+, yksi yliopistotutkinto suoritettuna ja töitäkin tehtynä kymmenkunta vuotta. Pienen pohdiskelun (haluaisin kirjoittaa, että pitkän, mutta se ei olisi totuus – olen tehnyt kaikki elämäni suuret päätökset nopeasti ja intuitiolla) jälkeen olen päättänyt ryhtyä tavoittelemaan opiskelupaikkaa lääketieteellisestä tiedekunnasta.

En ole pikkutytöstä saakka haaveillut lääkärin ammatista – lapsena halusin muun muassa hevostenhoitajaksi, pianistiksi, lentoemännäksi tai kosmetologiksi. Lukiossa päätin, että haluan akateemisen koulutuksen ja pohdin ensin hakevani opiskelemaan tiedotusoppia tai viestintää, koska rakastin kirjoittamista ja halusin toimittajaksi. Myös ihmiselämään liittyvät asiat kiinnostivat, joten mietin myös lääketiedettä, mutta mielestäni se oli tarkoitettu niille neroille, jotka vetelivät kymppejä pitkästä matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta – en lukeutunut heihin. Lopulta päädyin opiskelemaan opettajaksi ja olen valmistumisestani saakka luotsannut lukuvuosi kerrallaan milloin minkäkinlaista kokoonpanoa vakituisena viranhaltijana.

Harkitsin lääketieteelliseen hakemista heti yliopistosta valmistuttuani. Vakituinen työ, säännöllinen kuukausipalkka ja omistusasunto olivat kuitenkin prioriteettilistan kärkipäässä, etenkin kun kävin kirjastossa kurkistamassa Galenosta ja mielikuvani sen etu- ja takaperin ulkoa osaavista yli-ihmisistä vain vahvistui. Sitä paitsi, olin mielestäni aivan liian vanha opiskelemaan.

Kymmenessä vuodessa en ole nuorentunut, mutta sen sijaan olen tajunnut, että työelämää on edessä vielä vähintään 30 vuotta. Muutama vuosi lisää opiskelua on pisara meressä ja sitä paitsi nykyään harva meistä jää eläkkeelle ammatista, mihin nuorena valmistui. Nykyinen ammattini on vallan hyvä valinta – eräänlainen akateeminen käsityöläisammatti sekin. Se oli jossain vaiheessa minun unelmani. Nyt olen hyväksynyt, että unelmiaan on täysin sallittua päivittää.